Ensimmäiset osakilpailut Lehtomäellä

[Jonna]

Osakilpailutuotos :: Ensimmäiset osakilpailut Lehtomäellä

Nypläsin Tinan jouhia hieman jännittynein ottein, olihan tänään STC:n ensimmäinen osakilpailupäivä. Olin purkanut tekemäni ranskanletin ties monettako kertaa, enkä ollut siihen vieläkään tyytyväinen, eli uusiksi vaan. Onnekseni olin saapunut kisapaikalle ajoissa, joten viime hetken sähellyksiin oli reippaasti aikaa. Tamma seisoi rauhallisesti aloillaan valmista odottaen, jotta sain kaikessa rauhassa kiristellä jouhisuortuvia ja saatuani ehkä yhdeksännellä yrityksellä silmääni miellyttäneen kampauksen. Vielä varusteet niskaan ja siirtyminen verryttelykentälle, johon oli ilmestynyt jo ensimmäiset ratsukot.

Uudenkarheat kisahousuni tuntuivat istuvan kaikkea muuta kuin hyvin ylläni, mutta onneksi sentään pusero oli ollut sekä istuvuutensa että ulkonäkönsä puolesta nappiostos, eikä olo ollut täysin tukala verryttelyjä aloittaessamme. Sileällä tamma liikkui kepein askelin sekä miellyttävän pienillä avuilla ja laukka nousi hyvin molempiin kierroksiin. Tina on aina suhtautunut uusiin paikkoihin, hevosiin ja tilanteisiin ihailtavan maltillisesti, eikä se tänäänkään ottanut turhaa stressiä muista kisapaikalla kierroksilla käyvistä ratsukoista. Taputin tammaa kaulalle hyvän verryttelyhetken päätteeksi ja Anniksi esittäytyneen, paikasta toiseen säntäilevän ja aikatauluista huolehtivan naisen johdolla lähdimme tamman kanssa siirtymään vajaa kilometrin päässä olevalle maneesille, jossa saisimme vielä hypätä parit esteet verryttelyryhmämme kera ennen luokkamme alkua.

Verryttelyesteelle Sointi tuli rennosti ja varmoin ottein, ei yhtään niin hanakasti ja vauhdilla kuin ryhmämme poniratsukko. Luokkaamme osallistui myös valtavan kokoinen puoliverinen, jolle kokonsa puolesta näin pienten esteiden ylitys tuskin tekisi tiukkaa. Ensimmäinen luokka alkoi olla ohitse ja huikkasin ensimmäisenä luokastamme radalle siirtyvälle Elvalle tsempit jääden jännittämään seuraavana siintävää omaa vuoroani.

Vuoromme tultua vatsan pohjassa myhäili mukava jännityksen tunne ja pienellä vartalon liikkeellä kehotin tamman käyntiin ja siirtymään radalle. "Nyt mennään!" hihkaisin Tinalle lähtöluvan saatuani ja kehotin hevostani siirtymään laukkaan. Laukka lähti pyörimään hyvin, hevonen kuunteli mitä minulla oli sanottavaa ja ensimmäiset hypyt sujuivat hyvin. Otimme molemmat kuitenkin suorituksemme turhankin lungisti, nyt kun ei oltu kotitallilla, jossa yhtä tehtävää voisi jäädä hienosäätämään kerta toisensa jälkeen. Sarjaesteelle tulimme hieman huolimattomasti, minkä vuoksi hyppy lähti kaukaa ja kuulin takajalkojen kolahtavan puomiin. En ollut varma tippuiko se maahan asti, enkä jäänyt sitä tässä vaiheessa murehtimaan. "Ei haittaa!" tokaisin kannustavasti tammalle, joka alkoi hieman jarrutella osuman vuoksi. Suoristin hevosen pienellä liikkeellä sarjan toiselle esteelle, jolle tsemppasin sitä hyppäämään reippaasti.

Perusradan viimeisenä esteenä edessämme kohosi aaltolankku, joka ei kokenutta tammaa hätkäyttänyt. Maaliviivan ylitettyämme tuomariston suunnalta kajahti ilmoille kuuluva äänimerkki, joka oli merkkinä saamistamme virhepisteistä ja suorituksemme päättyi tähän. Annoin tammalle vapaan ohjan ja taputin tätä molemmin käsin kaulalle. Ensimmäiseksi suoritukseksemme hyvä veto, ja toiseen sijaan olin syystäkin tyytyväinen tiputuksesta huolimatta. Ensi vuoteen, sillä seuraavan kerran kisatunnelmaa pääsemme kokemaan Zenin kisoissa, joita varten pitäisi takoa päähän järkyttävän pitkä kouluohjelma!

[Salma Stjärndahl]

En ollut varma, oliko helpottavampaa vai tuskaisempaa kisata viimeisessä luokassa.

Se tarkoitti muutamia mukavia asioita. Saatoin lähteä Seppeleestä melkein tuntia myöhemmin kuin ne poloiset, joiden vuoro oli ratsastaa ensimmäisten luokkien ensimmäisinä. Bonnie ehti syödä aamurehunsa melkein oikeaan aikaan, mikä meidän tapauksessamme tarkoitti, että sen mieliala koheni kahdellasadalla asteella verrattuna trailerissa nopeasti tarjoiltuun ämpäriannokseen.

Hermostumiseeni myöhäisellä lähdöllä oli kuitenkin vain ruokkivia vaikutuksia.

Kisa-asu ylläni tuntui niin siistiltä, että tuskin uskalsin nojata Bonnien lainakarsinan oveen. Se torkkui punaisessa loimessaan häntä ovelle päin eikä näyttänyt välittävän ohi kulkevista eriasteisen hermostuneista ihmisistä. Kuudenkymmenen sentin luokka oli juuri päättymässä. 

Näpräsin tummanruskeilla hansikkaillani kisatakin taskun pehmeää sisustaa. Kavioiden kopina kaikui betonikäytävällä, hiuksia suittiin, joku suihkautti lakkaa hevosensa kurittomaan harjaan. Toinen puolisko aivoistani yritti muistella kisanumeroiden perusteella, ketkä näistä siisteistä ihmisistä kisasivat kanssani samassa luokassa - toinen puolisko yritti hiljentää ensimmäistä. 

Oli rauhoittavaa päästä lopulta varustamaan ponia. Olin harjannut sen jo aamulla ennen lähtöä, mutta siitä huolimatta kävin karvan vielä kerran lävitse ja suihkautin Showshineä muutamaan kriittiseen kohtaan. 

Jo Bonnien kisavarusteiden näpeltäminen sai sydämeni hakkaamaan. Kai ne viimeistään todistivat, että tässä todella oltiin kisaamassa. Sipaisin ponin kaarevaa selkälinjaa ennen kuin laskin sille satulan tummanpunaisine satulahuopineen ja valkoisine romaaneineen. Huovan kultainen kanttinauha kimalteli hiljalleen kattovalossa. Swarovski-timantit martingaalissa ja otsapannassa pilkahtelivat niin ikään lamppujen valossa Bonnien kääntyessä kohti ovea. Se taisi arvata, mitä oli tulossa.

Verryttelyesteellä Bonnie tuntui hyvältä. Se oli halukas menemään ja korskahteli, kun otin sen hetkeksi sivuun tehdäkseni muutamia siirtymiä. Oli pakko myöntää, että minua jännitti. Luokassa oli yhteensä kuusi ratsukkoa, sellaisessa joukkiossa jyvät erottuisivat nopeasti akanoista. Sitä ei pidä ajatella, mietin ja pudotin jalustimet hetkeksi jaloistani voidakseni pyöritellä tiukoissa saappaissa väsyviä nilkkojani. 

"Valmistautuu - ratsukko nolla nolla seitsemän, Salma Stjärndahl ja Bonnie KN", kaiuttimista kuului juuri, kun kokosin punosohjat jälleen käsiini. 

Rata meni melko hyvin. Katsomoon oli kokoontunut pieni kylällinen katsojia ja Bonniella oli niitä päiviä, jolloin se päätti jännittää kaikkea uutta. Oli minun onneni, että katsomon viereisellä lyhyellä sivulla oli vain yksi este, punapuominen pysty. Se oli asetettu perusradan toiseksi viimeiseksi , mutta huomasin Bonnien tuijottelevan sitä jo puolta rataa etukäteen. Sain keploteltua sen esteelle valitsemalla lyhyen reitin - Bonnie ei ehtinyt kieltää, sille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin hypätä sievä kaninloikka esteen ylitse. Taputin sitä nopeasti kaulalle samalla kun kaarsimme kohti vekkulin näköistä aaltolankkua.

Heti ylitettyämme sen tunsin aistieni terästäytyvän. Se oli puhdas, mieleni sanoi. Painoin oikean pohkeeni ponin kylkeen kaartaakseni uusintaesteille. Tunsin, miten Bonnie pörhistyi ja tuntui saavan lisää voimaa liikkeisiinsä. 

Luulen, että joko vauhtia oli liikaa tai sitten olin ollut liian luottavainen sen suhteen, että Bonnie tunsi olonsa tyyneksi vieraassa maneesissa. Uusinnan toiseksi viimeisellä esteellä tapahtui joka tapauksessa sekaannus askeleissa - Bonnie otti yhden liikaa tai kaksi turhan pientä - eikä hyppyyn tullut voimaa. Tiesin puomin tumahtavan hiekkaan ennen kuin kuulin kavioiden ja puun yhteentörmäyksestä aiheutuvan tympeän kolahduksen. 

Sitten rata olikin jo ohi ja seuraava ratsukko valmistautui pienellä voltillaan. Ratsastin ohjaa antaen ulos maneesista. Bonnie pärskähteli tyytyväisen oloisena.
 
"Hieno poni", sanoin sille vaimealla äänellä.

Pudotus oli omaa huolimattomuuttani, se oli selvää. Tunsin pienen kirpaisun kuullessani kaiuttimista, että seuraava ratsastaja oli saanut puhtaan uusinnan, mutta se meni nopeasti ohitse. Meidän aikamme ei kuitenkaan olisi hassumpi.

Ja tyytyväinen minä joka tapauksessa olin.

[Nora Laaksonen]

Luokka: 60cm, lopullinen sijoitus 2/6

Onnetar: Jonkun toisen hevonen on kovin äänekäs ja tuttavallinen, se kiljahtelee ja hirnuu tauotta. Miten oma ratsusi suhtautuu tilanteeseen?

En ollut suoraan sanottuna ikinä jännittänyt kisoja yhtä paljon kuin tänään. Ottaessani Visionia ulos trailerista, ori pörhisteli ympäriinsä ja selvästi vaistosi oman hermostuneisuutensa. Ystäväni Elle oli meillä kuskina ja tämä tsemppasi minua rauhallisella äänellään, mutta ei se minun hermojani helpottanut. 

Aina tavallisesti niin leppoisa ja ruunamainen orini muuttui kisapaikalla todelliseksi orien oriksi. Se pörhisteli menemään ja hörähteli matalia hörähdyksiä erityisesti kaikille ohitsemme kulkeville hurmaaville tammoille. Varustin siis ratsuni nopeasti Ellen avustuksella, jotta pääsin kävelemään selästä käsin, jolloin Vision on helpommin hallinnassa. 

Siirryin nopeasti verryttelemään Visionia kentälle, jossa veivasimme vaikka mitä koulukiemuroita jotta sain ratsuni rauhoittumaan. Kun vihdoin Vision alkoi rentoutua ja tehdä kunnolla hommia, saimme luvan siirtyä maneesiin ottamaan muutamat verryttelyhypyt. Juuri samalla hetkellä jostain kaukaa kuului kimakkaa hirnuntaa, johon Visionin oli aivan pakko vastata ja ori alkoi taas säheltää. Hetki sitten saavutettu rentous oli menetetty. 

Verkkahyppyihin Vision ei keskittynyt ollenkaan. Kerran se oli kompastua esteen sekaan vastaillessaan ulkoa kuuluvaan hirnuntaan. 
"Hei ihan totta! Et voinut valita parempaa hetkeä käyttäytyä kun hullu ori", sähisin hampaideni välistä ja Elle verkka-alueen reunamilla loi minuun tuttuja katseita. Minun pitäisi rauhoittua ja rentoutua itse, tai mistään ei tulisi mitään. 

Kun oli meidän vuoromme, tuntui hetken että en saa happea kulkemaan ja kaikki menee päin mäntyä, mutta kuullessani pillin vihellyksen, jokin rauha valtasi minut. Otin ohjat paremmin käsiini, nostin laukan ja ohjasin Visionin ensimmäiselle esteelle. Ori eteni todella reippaasti maneesin pohja tömisten ja ylitti esteet sellaisilla ilmavaroilla, että minun oli tarrauduttava Visionin avoimena liehuvaan harjaan kiinni. 

Rata menee ohitse todella nopeasti. Vasta ylittäessämme viimeisen esteen ja hidastaessani Visionin sen jälkeen käyntiin, tajusin että olimme tehneet puhtaan radan. Ja vielä aika pirun nopean sellaisen! Vision puhisi, hirnahti kuuluvasti ja tikitti häntä tötteröllä ovesta ulos. Itse vain jarruttelin kuumaa oriani ja ohjasin sen jäähdyttelemään kentälle, jossa ravasimme parit kierrokset jotta Vision rauhoittui. 

Luokka loppui ja odotin innolla tuloksia. Lähes kaikki olivat tehneet puhtaan radan, mutta muiden ajoista minulla ei ollut mitään tietoa. Lopulta tulokset kuulutettiin, ja me pääsimme palkintojenjakoon! Olimme tulleet ensimmäisessä osakilpailussa toiseksi. Tajutessani tämän, kasvoilleni levisi kirkas hymy ja taputin innoissani Visionin kaulaa. Orikin oli vihdoin rauhoittunut ja lakannut hirnumiskuoron toisen hevosen kanssa ja pääsimme palkintojenjakoon rauhallisissa merkeistä. Tästä kelpaa lähteä valmistautumaan seuraaviin osakilpailuihin! 

[Iivari von Hoffrén]

60 cm, 5/6, 0 vp.

Iivari raahusti kohti traileria kypärä toisessa kädessä, pulkkana tulevan jättiorin ohja toisessa. Hän tiesi kyllä olevansa lapsellinen, rata oli ollut puhdas, mutta ei voinut harmistukselleen mitään: palkintosija oli mennyt Iivarin typerien reittivalintojen ja sähläyksen vuoksi muille. Duke oli parhaansa mukaan yrittänyt sovittaa askeleitaan ja korjata ratsastajansa tekemiä huonoja linjoja, selvitellen heidät kunniakkaasti ilman pudotuksia jokaisesta esteestä — jopa vitosesta, jolle ratsukko oli tullut niin vinossa että ori katsoi parhaakseen pysähtyä, suoristua ja ponkaista sitten paikoiltaan pikkuisen pystyesteen. Iivari oli roikkunut mukana kuin perunasäkki.

Apukätenä ollut Amelie koitti parhaansa mukaan piristää, mutta hän tuntui enemmänkin vain ärsyttävän Iivaria lisää. "Hei, teillähän meni oikeasti ihan hyvin noinniinku teidän ensimmäisiksi estekisoiksi!" Mies mulkaisi satulointia purkavaa Amelieta laittaessaan punavalkoisia xl-päitsiä Duken päähän, saaden nuoren naisen hetkeksi hiljaiseksi murhaavalla katseellaan. Ei häntä tarvinnut lohduttaa kuin lasta... Toisaalta Amelie oli oikeassa, mutta sitähän ei Iivari myöntäisi vielä. Ottaen huomioon että ratsukolla oli ollut vajaat kuukauden päivät aikaa harjoitella täysin uutta lajia, oli nollarata loistava suoritus. Nyt he tiesivät että Duke oli tajunnut jutun juonen, niin hyvin se korjaili ratsastajansa aikaansaamia virheitä, eli seuraavaksi Iivarin pitäisi vain opetella pitämään koko radan ajan punainen lanka hallussaan ja keskittyä. Ei hän huono ratsastaja ollut, olihan hänkin kisannut aiemmin 110 cm saakka kunnes Amelie tuli kisatiimiin ottamaan esteet haltuunsa, mutta esteradan läpikäynti Dukella oli tuntunut vain niin kaikin tavoin väärältä. Iivari ei meinannut pysyä kevyessä istunnassa vaan haki jatkuvasti itseään syvälle estepenkkiin, häiriintyi mukamas liian lyhyistä jalustimista... Ja kun kerran hänen flownsa oli katkennut moisten pikkujuttujen vuoksi, niin eipä sitä enää takaisin saanut. 

Itselleen kiukustuneena Iivari ei edes katsonut kahta muuta luokkaa, istui vain trailerin luona juoden pikimustaa kahvia, läpikäyden mokiaan. Häntä ei kiinnostanut nähdä miten hyviä muut olivat, tuntisi olonsa vain entistä kurjemmaksi kumminkin. Kaikki pitivät miestä kuitenkin ihan läpisurkeana, siitä hän oli varma. Onneksi seuraavaksi oli luvassa kouluratsastuskilpailut, vieläpä kotikenttäedulla, ne kun järjestettäisiin kotoisasti Zenissä. Sen ajatteleminen piristi mököttävää mieltä.

Tyvestä puuhun noustaan.

[Neela Salminen]

100cm, 1/6, 0vp
Mun hymy ylsi varmasti korviin asti. Mä olin törkännyt kisahoitajana toimivalle Väinölle Reetan talutettavaksi, jotta kerkeäisin katsomaan luokan viimeiset radat. Mulle oli ihan sama, kuinka muilla menisi, sillä me oltiin tehty ponitamman kanssa todella hyvä rata. Mä olin stressannut tavallista enemmän, sillä en oikein tykännyt lähteä ensimmäisenä. Reetta oli kuitenkin oikein kiva verryttelyssä, oikeastaan parempi kuin millään kerralla aikaisemmin. Poni oli reipas, mutta ei hötkyillyt turhia tai vetänyt kierroksia muista hevosista saati vieraasta paikasta.

Radalla me mentiin aika hiton kovaa, mutta Reetta oli silti hallinnassa. Ainakin jollakin tasolla. Vikkelän ponin etuihin kuului, että me saatiin tehtyä pieniä ja nopeita teitä esteiden välissä. Jotain puomia me kolautettiin, mutta se pysyi kannattimillaan. Jos perusradalla me oltiin oltu nopeita, niin uusinnassa Reetta löysi vielä yhden vaihteen lisää. Mä en tiedä miten mua ei alkanut hirvittämään se vauhtia ja kuinka me päästiin puhtaasti myös uusinnan esteistä yli. Väinökin oli kommentoinut radan jälkeen meidän menneen pelottavankin vauhdikkaasti.

Me oltiin nopealla ja puhtaalla radalla Reetan kanssa johdossa neljän ratsukon jälkeen, jäljellä oli vain kaksi enää. Talvikin tiesin voivan haastaa meidät ihan oikeasti ja naista ennen ratsastava ratsukko ei myöskään vaikuttanut ihan helpolta vastustajalta. Seurasin ratsukon rataa, joilla kuitenkin tuli kaksi puomia alas. Mua harmitti ratsukon puolesta, mutta se tarkoitti mulle sitä, että me tultaisiin ainakin toiseksi. Talvikki ja Ego olivat melko näyttävä kaksikko lähtiessään radalle ja totta kai tallikaverille toivoi menestystä. Tällekin ratsukolle tuli kuitenkin pudotus ja mulla kesti hetken sisäistää asia. Voitettiinko me oikeesti?

Mä suuntasin maneesista ulos, kun kuului kuulutus niille, jotka haluttiin palkintojen jakoon. Neela Salminen ja Susikallion Desiré sekä Lyydia Tuuliluoto ja Kheops. Suuntasin upean lainakisaratsuni sekä parhaan kisahoitajani luokse leveästi hymyillen. Väinön onnittelut voitosta sain suudelman muodossa. Sen aikana melkein kuulin sydämien särkyvän, sillä paikalla ei hirveästi ollut miehiä kuolattaviksi kaikille heppatytöille. Mies auttoi minut ratsuni selkään ja lähetti matkaan palkintojen jakoon.

Onnellisena taputin Reetan kaulaa, tamman seistessä ylpeänä ruusuke suitsissaan. Mun vuosi ei olisi voinut kisojen osalta loppua paremmin. Toivottavasti vuosi alkaisi yhtä hyvin, kun lähdettäisiin Latviaan. Mä en ikinä ole ollut Latviassa, joten siltäkin osin odotin kisoja innolla. Palasin ajatuksissani nykyhetkeen ja päästin innokkaan tamman kunniakierrokselle.

[Elva Ojanne]

Ekat osakilpailut, luokka 2; 80cm, sijoitus 1/3

Pakkanen kiristyi aamupäivällä, oltiin Syssen kanssa molemmat vedetty hurjat vaatekerrokset päälle, Kirpullakin oli tallissa luumunvärinen sisätoppis päällä. Tamma näytti innokkaalta, kuunteli meidän juttuja ja söi aamuheiniään. Olin soittanut siskolle aamulla, sen herätyskelloon kun ei kuulema ikinä voinut luottaa. Sysse teki vielä aamutallin loppujuttuja, laittoi ruokia valmiiksi ja pussitti päiväheiniä vaivautumatta punnitsemaan. Minä kaivelin kuivaushuoneesta loimia, putseja ja korvahuppua - omat valkoiset kisahanskatkin olin nähnyt täällä jossain. Joskus.

Lähtö viivästyi puolella tunnilla, kaikki oli jätetty viime tinkaan. Juoksin vielä sisälle hakemaan puhelimen laturia, jalustinkumeja ja eväsleipiä. Kirppu vinkkaan ja let's gou, hypättiin Syssen kanssa bemarin kyytiin ja talla pohjaan. Onneksi Kirppu osasi matkustaa myös yksin, ei sillä tainnut olla mitään hätää. Jotain se rymisteli, kävin katsomassa kun pysähdyttiin apsille - tamma oli pyöräyttänyt heinäverkon liian kauaksi itsestään, eikä yltänyt nyhtämään siitä heinää. Irrottelin pussin ja sidoin sen tiukemmalle, Kirppu upotti turpansa siihen antaumuksella.

Kisapaikalla kaikki hoitui sukkelaan: Kirpun varustus, radan opettelu, verryttely. Verryttelyn jälkeen luokkaan oli aikaa vielä reilu tovi, kampesin siis itseni ratsuni selästä alas ja suuntasin pitämään pientä luovaa taukoa. Sysse jäi taluttelemaan Kirppua, tamma ja nainen näyttivät viihtyvän myös kahdestaan.

Onnetar; Evääsi ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Lainaat kanssakilpailijalta syötävää. Mitä hän tarjoaa? Mistä kadonneet evääsi lopulta löytyvät?

Suuntasin istuskelemaan sisätiloihin, olin napannut Syssen repun selkääni ja kaivelin sieltä eväitä. Se oli tietenkin pakannut kaikki maailman leivät, minä etsin vain kahvitermaria. Tosin repun pohjalla pyöri vain yksinäinen punainen omena, josta joku oli haukannut palan. Eväitä - ei missään, voi jumalauta. Syssellä menisi hermot alta aikayksikön ellei se saisi ruisleipäänsä. Buffetissa oli tarjolla makkaraa sunmuuta, mutta ei ruisleipää. Hain kuitenkin itselleni buffetista pienen kahvin, ja kävin heiluttelemassa tyhjää reppua Sysselle verkkakentän toiselta puolen.
"Ei ole evväitä!!" kiruin ja Sysse vastasi epämääräisellä äännähdyksellä. Hän kiskoi taluttamansa tamman luokseni tuhatta ja sataa ja nappasi reppunsa. Vaihdettiin toimia päittäin, minä jatkoin Kirpun taluttelua ja Sysse ryntäsi etsimään jotain syötävää.

Pian kakkosluokka kuulutettiin alkavaksi, Kirppu ja minä ensimmäisenä lähtövuorossa. Olin jo ponin selässä valmiina meidän siirryttyä maneesille, Sysse kävi heittämässä vielä tsempit ja Kirpulle taputukset. Sanoi menevänsä katsomoon ihan kohta, en ehtinyt kysyä, oliko se saanut jotain syötävää. Etsin sysseä maneesin katsomosta, jossa porukka velloi viltteineen ja alkoi asettua istumapaikoilleen. Saimme lähtömerkin tervehdyksen jälkeen, en ollut oikeastaan muistanut hermoilla kisasuoritusta, tänään ei jännittänyt ja ratsukin tuntui rennolta. Kirppu hyppäsi superhyvin, rata oli melko helppo sen kokoiselle pikkutammalle, mahduimme hyvin mutkiin temmon kärsimättä. Selvittiin radasta nollilla, Kirppua oli kova kehuminen. Laskiessani raville katsahdin katsomoon, jossa Sysse istui tummatukkaisen nuoren miehen vieressä - ruisleipää syöden ja jotain kovasti selittäen. Syssen huomatessa minut hän heilutti vimmatusti ja näytti molempia peukkuja, suu täynnä leipää.

Kotona Syssen corgi oli viimein saanut kiskottua muovipussin pöydältä lattialle, ja repi elmukelmua ruisleivän ympäriltä kärsivällisesti ennenkuin lotaisi neljä leipäviipaletta sisuksiinsa ennätysajassa. Kahvitermariin se ei koskenut.

[Milja Hulkko]

Ensimmäinen osakilpailu, Milja Hulkko & Susikallion Pauhaus
luokka 100cm, sijoitus 4/6

Paukkeen varustaminen rekassa (tai trailerissa, millä nyt satuttiinkaan olemaan liikkeellä) oli aina yhtä mielenkiintoista. Musta poniruuna liikuskeli jokaiseen mahdolliseen suuntaan, välillä hirnuen kimakasti. Nämä oli niitä hetkiä, kun epäilin hoidokkini sukupuolta. Uskotteliko Viona Paukkeen vain olevan ruuna vai oliko tuo musta otus vain harvinaisen idiootti sellainen? Harmaa korvahuppu oli vihdoinkin paikoillaan, joten mun tarvitsi olla nopea suitsien kanssa, jotta huppu myös pysyisi päässä. Huokaisin syvään suitsien ollessa ponin päässä ja remmienkin ollessa kiinni.
"Mikäs nyt on?" Reettaa kuntoon laittava Neri kysyi.
"Vaikein vaihe tehty", tuhahdin laittaen Paukkeelle vielä riimun päähän. Nappasin suitsista varmuudeksi ohjat pois, hevosvahdiksi jäävät Väinö ja Viona eivät varmasti tykkäisi alkaa ahtaassa tilassa selvittämään ponin jalkoihin sotkeutuneita ohjia. Huokaisin vielä kerran ennen kuin lähdimme koko Susikallion hurjan kolmen hengen edustusporukan kanssa maksamaan kisamaksut.

"No, oles nyt paikallas", mutisin paikallaan steppaavalle ponille. Muutenkin vireälle ponille uusi paikka aiheutti vielä lisää vireyttä, joten mun piti melkeinpä vauhdissa hypätä kyytiin - poni kun malttoi pysyä ehkä sekunnin paikoillaan. Kävelin Lehtomäen kentällä jonkin aikaa ennen kuin aloin ottamaan ravia ja myöhemmin laukkaa. Laukassa Pauke tuntui kadottavan itsehillintänsä ja poni tekikin muutaman aika mukavan kokoisen pukin. Onnekseni pysyin kuitenkin kyydissä ja pukittelu loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Sain Paukkeelle aika mukavan laukan lopulta aikaseksi ja toivoin, että sama laukka pysyisi myös esteverryttelyssä.
"Milja, voit lähtee maneesille", Anni hymyili portilta. Nyökkäsin naiselle ja lähdin suunnistamaan maneesia kohti. Kävelymatkaa kun oli jonkinverran, voisin aloittaa maneesissa heti hyppäämisen.
Ja niin teinkin. Kävelin ehkä puoli kierrosta verkka-alueella, kunnes ravin kautta nostin laukan. Pauke tuntui kasvaneen korkeutta nähtyään esteet ja jouduin tekemään paljon pidätteitä hillitessäni menevää ruunaa. Se kuitenkin hyppäsi verkkaesteet varmasti ja hyvällä ilmavaralla. Lähdin siis radalle hyvillä mielin.

Katsoin edellisen ratsukon rataa painaen mieleeni vielä uudelleen suunnittelemani reitit. Radalla oleva kimo poni kyttäsi selkeästi katsomopäätyä ja toivoin todella, että Pauke ei saisi sellaista päähänsä. Se ei nimittäin yllättäisi lainkaan...
"Seuraavana vuorossa ratsukko numero neljätoista, Milja Hulkko ja Susikallion Pauhaus. Valmistautuu Lydia Tuuliluoto", kuului kaiuttimista keskeyttäen ajatukseni. Ei hitto, miten se rata menikään? Metsästin nopeasti ykkösesteen katseellani ennen kuin tervehdin tuomaria. Lähtömerkki soi ja sai ponini pukittamaan jälleen kerran. Mitähän tästäkin tulisi...
Rata sujui hyvin sarjalle asti. Pauke nimittäin päätti tehdä bravuurinsa ja jäädä pomppimaan kaarteeseen lähes paikallaan. Annoin heti ihan vähän ohjaa ja pienesti pohjetta, kokemuksesta tiesin ponin lähtevän siitä kuin tykinkuula. Ja niinhän se lähtikin. Saatoin vain kuvitella Mikon repimässä hiuksiaan mennessämme aivan liian reippaasti kohti sarjaa. A-osalle Pauke leiskautti tälle epätyypillisen leiskauksen, joka aiheutti sadasosan mittaisen hämmennyksen molemmille. Sarjavälissä olisi turha yrittää kontrollia, poni vain vetäisi liinat kiinni B-osalle, joten laitoin pohkeet kiinni toivoen parasta. Kuulin kolahduksen, mutta en pudotuksesta johtuvaa tömähdystä. En kuitenkaan voinut jäädä miettimään asiaa, sillä poni oli kirjaimellisesti out of control.

Puhdas rata, mutta aika ei vain riittänyt. Pomppiminen kulmassa oli vienyt kallisarvoista aikaa, samoin kontrollin hakeminen sarjan jälkeen. Taputin Pauketta tyytyväisenä kaulalle kävellessämme takaisin Lehtomäen suuntaan. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta.
"Meidän pitää selvästi treenata lisää", naurahdin pärskivälle ponille. Tuli voitto tai tappio, tuo musta pirulainen oli mulle tärkeä.