Nerin ja Salman yhteistarina Auburnin osakilpailuista
SALMAPoikaystäväni Jesse oli naljaillut minulle halipassista siitä sekunnista alkaen, kun olin jakanut kuvan siitä Instagramiin. Kuinka monta hevosta olet halannut? Saiko Bonnie oman? Kirjoittelevatko kilpailijat pieniä suloisia viestejä toisilleen? Viestejä pulppuili kuin pienestä ilkikurisesta suihkulähteestä.
Hän katsoi maailmaa huippuluokan kilparatsastajan silmin. Hänellä oli isot, kiiltävät hevoset, hohtavat jalustimet, narisemattomat satulat, koko helahoito. Jos kilpailijat hänen maailmassaan halasivat toisiaan, oli heillä kämmenselkään piilotettuna pieni tikku, jolla tökkiä vastustajaa. Siihen se oikeastaan kiteytyikin. Jesselle toinen kilpailija oli vastustaja.
Olin jättänyt passin roikkumaan Bonnien vieraskarsinan oveen. Poni mupelsi sitä selkeästi osaamatta päättää, tyydyttikö paperinen maku sen heinää kaipaavaa vatsalaukkua. Se näytti hirvittävän kauniilta Auburnin hyvinhuolletun karsinan raamit ympärillään. Mietin huvittuneena, suostuisiko se enää palaamaan ratsastuskoulumiljööseen, kun sen herkkä poninsilmä tottuisi puutarhoihin, ainavihantiin istutuksiin ja derbyratoihin.
Ovi kävi ja tallin päätyyn ilmestyi tutuksi tullut parivaljakko: kuljetusloimeen puettu, jalkojaan huolellisesti nosteleva hevonen ja Neela. Vilkaisin viereisen karsinan ovea, jossa olevaan väliaikaistauluun oli kirjoitettu Susikallion Desiré. Hymy karkasi huulilleni.
"Viimeinkin me ollaan vierekkäisissä karsinoissa!"
NERIMe oltiin taas kisamatkalla, tällä kertaa paikka oli edes toiselle tuttu. Mä olin käynyt Auburnissa joulukuussa Birkin kanssa nuorten klinikassa. Nyt matkassa oli eri poni ja matkalla vähän eri tarkoitus. Me oltiin aloitettu Storytellers cup aika menestyksekkäästi, joten tälle kisapäivälle oli kovat odotukset. Toivottavasti se ei kostautuisi, sillä silloin me tiputtaisiin heti luokkien häntäpäähän. Me kyllä oltiin löydetty ponitamman kanssa melko hyvä yhteinen sävel, mutta koska kyseessä oli nimenomaan ponitamma, se yhteinen sävel voisi kadota kuin pieru saharaan.
Turkooseihin varusteisiin puettu Reetta asteli nätisti ramppia alas. Punertavat korvat heiluivat omaan tahtiin, kun pää pyöriskeli ympärilleen vilkuillen.
"Sä purat varmaan meidän varusteet?" hymyilin valloittavasti meidän kisahoitajaksi taas lähteneelle Väinölle. Mulla oli kyllä varmasti paras kisahoitaja, poikaystävä, joka oli kyllä hevosihmisiä. Muuten toisessa ei ollut mitään vikaa, mutta niin kauan kun ei ollut pakko, Väinö ei koskenut poneihin. Ikuisen poniratsastajan kanssa se oli erittäin kätevää, kun kisakaverit olivat pääasiassa poneja.
Me asteltiin talliin Reetan kanssa ja mä hätkähdin pienesti kuullessani huudahduksen, tamma vain lähinnä pyöritteli korviaan meluun tottuneena.
"Oho, niin ilmeisesti ollaan", naurahdin vastaukseksi Salmalle. Musta oli jotenkin hauskaa, kun mä kisasin samoissa luokissa kuin Birkin kasvattaja, joka puolestaan kisasi Birkin emällä. Mä talutin Reetan karsinan ja rupesin purkamaan siltä kuljetusvarusteita pois.
"Miten sulla menee? Ei olla keretty oikeen jutella mitään aikasemmissa osiksissa", kyselin naiselta samalla kun otin kuljetussuojia pois ponilta, joka melkein jo alkoi protestoimaan joutuessaan seisomaan suojien kanssa niin pitkään.
SALMA"Mä en voi käsittää, miten kisapäivät on aina menneet niin nopeasti", irvistin muka kauhuissani Nerille. "Mä näen sut aina vilaukselta jossain, mut sitten olen jo ratsastamassa radalle tai laskeutumassa lämmittelyesteeltä, tai parhaimmassa tapauksessa poni muuten vain vetää mut pöpelikköön juuri kun olen avaamassa suuta."
Neri naurahti poninsa karsinasta. Olin - tietty - ehtinyt tarkastella aiemmissa osakilpailuissa hänen punertavaa ratsuaan. Se oli kirkassilmäinen, pieni mutta hyvin hyppäävä poni, jonka täysiveriset sukujuuret loimottivat metrien päähän.
"Me ollaan palaamassa kisatauolta", heitin Nerille karsinan seinän ylitse. "Ajattelin, että cup sopii siihen hyvin, kun kokemusta tulee samalla niin monista osakilpailuista." Pidin pienen tauon rapsuttaessani Bonnien otsan pyörrettä, josta valkoinen irtokarva leijaili unenkeveänä siistille lattialle. "Mä olen myös hankkinut ison hevosen. Bonnien lisäksi. Se on aivan raakile tosin, en mä edes kisaa sillä vielä."
Mieleeni välähti kuva toisesta hevosestani, kimosta Agista, ja siitä pitkästä rivistä likaisia varusteita, jonka ainainen satulasta tippuminen oli aiheuttanut.
"Miten Birkillä menee?"
NERIMulta pääsi joku hymähdyksen ja älähdyksen sekainen äännähdys, kun Reetta polkaisi jalkaansa kärsimättömänä ja meinasi ruveta pyörimään. Nyökyttelin Salman jutuille ja onnittelin tätä uudesta hevosestaan.
"Birkillä menee hyvin. Välillä se osaa olla yks puupää, mutta kyl se ihan kiltistikin osaa olla. Ollaan nyt käyty kouluvalkoissa ja esteitä treenattu itsenäisesti. Ens viikolla olis luvassa näyttelyt ja estekisat kotona. Oon kerenny sen kanssa touhuumaan nyt entistä enemmän, kun toi mun toinen hevonen on mammalomaillu", selitin innoissani. Meillä oli oikeasti hyvä kausi menossa Birkin kanssa, me oikeasti treenattiin ja me oltiin kehitytty jo pienessä ajassa.
Totesin Reetan olevan siltä erää valmis, joten jätin sen tutustumaan karsinaansa. Mä kerkesin juuri miettiä mihin Väinö oli jäänyt, kun tallin ovesta ilmestyikin liikkuva tavarakasa.
"Oota ihan hetki, mun ihana kisahoitajani tarvii ilmeisesti apua", virnistin Salmalle ja singahdin auttamaan miestä, ennen kuin jotain tippuisi. Nappasin estesatulan tältä ja lähdin johdattamaan karsinalle.
"Salma, tässä on mun orjani ja poikaystäväni Väinö. Väinö, tässä on Birkin kasvattaja Salma", esittelin kaksikon toisilleen, kun Väinö oli saanut tavaroita pois sylistään. Värähdin vilkaistessani kelloa.
"Hui kun se on jo paljon. Pitää varmaan pistää toimien. Ootko sä käyny jo ilmoittautumassa?" kysyin Salmalta. Vilkaisin karsinasta kurkistelevaa kimoa Bonnieta ja mun ei auttanut kuin todeta, että kyllä siinä oli samaa näköä kuin Birkissä. Toivottavasti mekin joskus päästäisiin kisaamaan näissä luokissa oman kimoni kanssa, nyt kun oltiin lainaratsujen varassa, jos tahtoi omalla tasollaan kilpailla.
SALMA"Oon just menossa", hymähdin. Väinö, Reeta ja Neri olivat hauskannäköinen kolmikko. Mielessäni välähti nopeasti haave siitä, että Jesse olisi joskus tullut kisahoitajakseni. En suoraan sanottuna ollut koskaan harkinnutkaan sellaisen pyytämistä. Hänellä oli isot kisat ja isot hevoset - ja vaikka hän kai omalla tavallaan arvosti minun ja Bonnien kisauraa, en voinut olla aistimatta, että hän piti meitä ponikisaajina. Sanassa oli kaiku, josta en pitänyt, ja jota en tiedostanut kuuluvaksi minun ja Bonnien koviin treeneihin tai pitkiin kisamatkoihin.
Bonnie höristeli korviaan karsinassa. Unohduin hetkeksi katselemaan sitä. Oli ikää miten paljon tahansa, olin aikuinen tai ei - poniratsastaja minusta tuskin katoaisi.
Kuulin Väinön ja Nerin katoavan pitkän tallikäytävän päähän.
"Hei, odottakaa!" Huikkasin. "Mä tulen teidän kanssa samaa matkaa!"
Ehkä saisin heistä seuraa nopealle heinäpaalin päällä syödylle kisalounaalle.
