|
|
Post by Salma Stjärndahl on Dec 8, 2017 21:42:13 GMT 2
 Ratsastajan etu- ja sukunimi: Salma Stjärndahl Ikä: 22 Edustusseura- tai talli (vapaaehtoinen): Seppele Kouluratsastus helppo C [ ], helppo B [ ], helppo A [x] Esteratsastus 60 cm [ ], 80 cm [ ], 100 cm [x] Hevosen virallinen nimi ja http-alkuinen osoite: Bonnie KNLinkki erilliseen päiväkirjaan (vapaaehtoinen): päiväkirja
Osallistumiseen oikeuttavat valmennukset: 100 cm ja helppo A Ensimmäisen vuoden aikana Bonnie tiputti Salman selästään kerran viikkoon. Tuittupäinen tamma oli kuuma, innokas ja mahdottoman ihastunut omaan kaikkivoipaisuuteensa. Kimoutuva sponsoriponi on vuosien aikana alkanut nopeiden kinttujensa lisäksi kuunnella hitusen ratsastajankin toiveita. Vaikka se on reaktiivinen kuin sähikäiskimppu, se ei enää innostuessaan hukkaa korvapariaan lähimpään ojaan. Salma on 22-vuotias ponikokoinen ratsastaja, joka asteli Seppeleeseen viisi vuotta sitten eikä lähtenyt pois. Ratsukko on kisannut esteillä yhteisen taipaleensa alusta asti. Viimeisin kisavuosi on ollut hiljainen, mutta STC:n kautta rumba on tarkoitus polkaista uudelle alulle. Osakilpailupisteet, koulu | Osakilpailupisteet, este | Kilpailijaprofiilipisteet | Yhteisöpisteet | 0,5 + 0,5 + 0, 5 + 5,5 p.= 7 p. | 0,5 + 0,5 + 5 p. = 6 p. | 5 + 5 + 5 + 5 + 5 + 2 + 2 +2 p. = 31 p. | 1 + 1 + 5 +5 p. =12 p. | Mode hyväksynyt [7 p.] | Mode hyväksynyt [6 p.] | Mode hyväksynyt [31 p.] | Mode hyväksynyt [12 p.] |
Ruusukkeen kuva © MWS Boutique |
|
|
|
Post by Salma Stjärndahl on Dec 12, 2017 13:32:44 GMT 2
9.12.2017Maneesi oli kerrankin tyhjä. Se oli yksityishevosen omistajan luksusta: kerrankin ratsastuskoulu oli kaartanut pois tavanomaiselta polultaan. Viikolla sellaista kävi harvoin, vain silloin, kun Anne vei ryhmän tasapainoilemaan maastoon tai Hanski päätti rääkätä ratsastajiaan hankitreenillä. Olisin voinut elää pelkkiä lauantaiaamupäiviä. Maneesi oli mukavan viileä, poni liihotteli tyytyväisenä pitkin tyhjää uraa eikä kenelläkään kiinnostanut, kuinka paljon tilaa käytin. Ratsastin helpon A:n kouluohjelmaa, jota olin huvikseni tankannut sängyssä edellisenä iltana. Se palaili mieleeni ruosteisina paloina vanhoista seurakisoista. Käännös, myötäys niskasta, reipas ravipätkä ennen puolipidätettä. Bonnie venytti tyytyväisenä jalkojaan. Maneesin seinät heijastivat kavioiden tumahdukset ja raskaan hengityksemme yllemme. Olin laittanut eilen Storytellers Cupin ilmoittautumislomakkeet menemään. Meillä oli melkein vuoden tauko kisoista, mikä näkyi sekä minussa että ponissa. Olin ajatellut, että cup-kilpailut olisivat hyvä tapa palautella vanha kisarutiini. Metrin luokka oli mainio ponnahduslauta ennen metri kahtakymppiä. Sommittelin loppukeväälle ja kesälle luokankorotusta takaisin meidän tavalliselle tasollemme. Hetken mielijohteesta - niinhän kaikki kiinnostava aina tapahtui - olin osallistunut myös helppoon A:han. Se jännitti minua enemmän kuin yhdetkään estekisat, joita olimme nuohonneet. Anne oli sanonut, että koulupuoli oli päässyt unohtumaan meiltä estetolppien ja laukka-askelten alle. Voisin suhtautua koulukisoihin paineistettuina valmennuksina. Näin ainakin yritin todistella itselleni.
|
|
|
|
Post by Salma Stjärndahl on Dec 16, 2017 22:00:23 GMT 2
|
|
|
|
Post by Salma Stjärndahl on Dec 27, 2017 22:37:32 GMT 2
Totta kai minua jännitti.
Totta kai tarkastin osallistujalistat aamulla ensin höyryävän kahvikupin äärellä (puhelin leväten siistiksi pyyhityllä valkoisella keittiönpöydälläni) ja seuraavan kerran tallilla, kun Bonnie seisoskeli treenin jälkeen karsinassa kuivatusloimessaan. Eikä se jäänyt siihenkään. Ennen kun pulahdin Gant Homen lakanoihini, olin käynyt listat läpi uudet kaksi kertaa ja ehtinyt kuvitella seitsemän erilaista tulevaisuusnäkymää eteeni.
Helppo A oli tällä hetkellä koko kilpailujen suurin luokka, tietysti. Sinä välipäivien kalpean aurinkoisena aamuna asia pääasiassa nauratti minua, kun ratsastin Bonniella kouluohjelmaa läpi. Kello oli puoli kaksitoista, eikä tallilla ollut vielä paljoakaan elämää opiskelijoiden lomasta huolimatta. Jokunen ratsastuskoulun hoitaja vaelsi lumisen pihamaan läpi paksuihin vanttuisiin ja kirkkaanvärisiin kaulahuiveihin vuorautuneina. Tullessani kentälle olivat jotkut värjötelleet Seppeleen uuden ponintallin suunnalla kuin kaksi pitkäksi venähtänyttä punatulkkua, mutta muuten sain olla kaksin Bonnien kanssa.
Päätös ratsastaa kentällä oli luultavasti ollut oikea. Ponin karva kiilsi sekä auringosta että kevyestä hiestä, jonka lumessa tarpominen oli nostanut sen iholle. Hopeinen kuolainrengas kilisi. Teimme kapeita kinttupolkuja uran sisäpuolelle - minä satulassa tiiviisti istuen, Bonnie letkeässä ravissa liidellen.
Emme me mikään kouluratsukko olleet, tietenkään. Estesieluisuus näkyi jokaisessa käännöksessä. Kai vanha kunnon harjoittelu voisi kuitenkin tuoda edes siedettäviä tuloksia.
Olin luonnollisesti katsonut netistä kaikki muut kisoihin osallistuvat ratsukot. Hevosten kuvat olivat saaneet minut nieleskelemään. Tyylikkäitä, pitkälihaksisia, kovassa kisakunnossa olevia isoja hevosia. Luokassa oli ainoastaan yksi toinen poni, susikalliolainen tamma, jonka muistelin nähneeni joskus aikaisemminkin kisoissa.
Esteet minua jännittivät paljon vähemmän. Kisaajia oli paljon vähemmän ja radalla sekä minä että Bonnie olimme omalla reviirillämme.
Kunhan vain pääsisin livahtamaan muutaman kerran tyhjään maneesiin estetolppineni ja puomeineni, kaikki menisi varmasti hyvin.
|
|
|
|
Post by Salma Stjärndahl on Dec 30, 2017 17:45:30 GMT 2
Mitä iltana ennen kisoja oikeasti tapahtuu?
Klo 17:21 Saavun liukastellen tallille. Ratsastustuntilaiset vaeltavat hokit sutien tallipihan poikki. Heitän evääni tallin oleskeluhuoneeseen, haen kapsonin liinoineen satulahuoneesta ja lähden hakemaan ponia.
Klo 17:30 Bonnie säpsyy tarhassaan hämärtyvää iltaa. Joudun pitämään kättäni sen kaulalla harjaan piilotettuna etten kaadu, kun talsimme tyhjään maneesiin.
Klo 17:32 Riisun punaraitaisen Marianne-toppiksen ja heitän sen katsomon aidalle. Bonnie liikuttelee kiinnostuneena korviaan, kun kilautan kapsonin lukon kiinni.
Klo 17:35 Poni ravaa ympyrällä pärskähdellen. Seuraan tyytyväisenä sen menoa.
Klo 18:30 Nappaan Marianne-loimen käsivarrelleni ja nostan liinan Bonnien kaulalle taluttaakseni sen talliin.
Klo 18:35 Huokaan helpotuksesta tallin kirkkaissa valoissa: Bonnien valkea karva on yhä, tarhailun ja juoksutuksen jälkeen, tunnistettavissa valkoiseksi.
Klo 18:37 Harjaan ponin kauttaaltaan. Se seisoo katselemassa karsinan ikkunasta ulos ja hamuaa silloin tällöin turpeen seasta jokusen oljen.
Klo 18:52 Pyydän kaveriani Fiiaa pitelemään Bonnieta, kun suihkutan sen ylle Showshineä. Poni vipattaa korviaan, mutta seisoo yllättävän siististi paikoillaan.
Klo 19:00 Kipaisen hakemassa lokerikostani sakset ja letitystarpeet. Bonnie puhahtaa tylsistyneenä, kun nipsaisen vuohiskarvat, hännän ja otsatukan siisteiksi.
Klo 19:07 Aloitan letittämisen.
Klo 19:09 Hiki puskee pintaan. Letitän sormet harottaen.
Klo 19:17 Harja on vuoron perään joko liian sileää tai kankeaa. Ne kolme sykeröä, jotka olen saanut aikaiseksi, purkautuvat hiljalleen tehdessäni neljättä.
Klo 19:22 Kuminauhapussi tippuu karsinan ovelta maahan ja leviää alusien sekaan.
Klo 19:42 Pyydän jälleen Fiialta apua.
Klo 20:00 Harja on letitetty tiukoille, siisteille sykeröille, jotka juoksevat suorana rivinä kaulaa pitkin. Fiia on sipaissut häntäänkin sievän ruotoletin.
Klo 20:03 Heitän talliloimen Bonnien selkään rukoillen, ettei se kehitä mielenkiintoisia ulkonäkömuutoksia tulevan yön aikana.
Klo 20:10 Painan kiinni kannen, jonka alla Bonnien iltapöperöt valmistuvat ämpärissään. Alan mitata aamurehuja.
Klo 20:22 Sukellan satulahuoneeseen. Kilpavarusteet on otettu erilleen luonnollisesti jo monta päivää etuajassa. Olen kerran puhdistanut nahkaosat vasta edellisenä iltana, mutta liukas penkki opetti kerrasta hoitamaan sen puuhan kahta päivää etukäteen. Hilaan satulan ja suitset kisa-arkulle yläkertaan ja asetan ne arvokkaasti paikoilleen.
Klo 20:45 Kahdet pintelit, suojat, ämpäri, betadine, riimunnaru, hienompi riimunnaru, heinäverkko... ruksaan listani kohtia hiki hatussa. Onneksi omat vaatteeni odottavat pestyinä ja silitettyinä kotona.
Klo 21:03 Lukitsen kisa-arkun. Bonnie ponkauttaa päänsä ylös, kun vedän rullaavan häkkyrän perässäni karsinan ovelle. Taputan tammaa turvalle.
Klo 21:06 Talli alkaa hiljetä. Sukellan vielä kerran satulahuoneeseen.
Klo 21:12 Kuljetussuojat, -loimi ja riimu roikkuvat kaikessa rauhassa karsinan ovesta.
Klo 21:30 Tallivuorossa oleva Pyry alkaa kolistella rehukärryn kanssa. Suukotan ponia, tarkistan loimen kiinnitykset ja lähden kotiin.
Klo 21:43 Muistan evääni, jotka lojuvat edelleen tallin oleskeluhuoneessa. Harkitsen kääntyväni takaisin.
Klo 21:45 No, saahan niistä sentään hyvän aamupalan huomisaamulle.
|
|
|
|
Post by Salma Stjärndahl on Jan 8, 2018 21:39:46 GMT 2
Storytellers Cupin ensimmäiset osakilpailut olivat menneet hyvin. Olimme tulleet metrin luokassa kolmansiksi, mihin olin meidän pitkän taukomme jälkeen valtavan tyytyväinen. Odotellessani pitkiä päiviä tulosten ja rankinglistan päivittymistä nettiin olin ehtinyt treenata Bonnieta, luuhata Agin karsinassa ja avata sille hoitajahaun.
Eveliina seisoskeli Agin karsinan ulkopuolella katselemassa, kun harjasin seinään kiinnitettyä tammaa. Se piteli korviaan tyytymättömässä puolitanassa.
"Tämä on sen mielestä häväistys", sanoin Eveliinalle. "Seinään sitominen, siis."
"Miksi se täytyy sitoa?" Eveliina kysyi.
"Se ei seiso paikallaan sekuntiakaan", puuskahdin vedellen harjaa hevosen valkealla karvalla. "En usko, että se potkaisisi oikeasti, mutta koskaan ei voi olla liian varma."
Bonnie liihotteli edelleen tarhassaan, kun talutin puolen tunnin kuluttua varustetun Agin maneesiin. Eveliina oli luvannut lähteä mukaani katsomaan, että kaikki menisi hyvin. Se hävetti minua. Ratsastin harvoin yksin siitä kiusallisesta syystä, että Agi luultavasti talloisi minut puruihin, jos jotakin sattuisi. Kun katsomossa oli kannustava silmäpari, rentouduin itsekin.
Aurinko paistoi. Maneesin pimeys tuntui läpitunkevalta sen jälkeen. Eveliina vetää jyristeli oven perässämme kiinni ja minä sytytin sähkövalot.
"Jos et jaksa jossain vaiheessa katsella, huikkaa, niin lähdetään maastoon", sanoin olkani yli taluttaessani Agia keskihalkaisijalle.
Eveliina jaksoi ihailtavan hyvin. Ratsastin hyvin tavallisesti: tein siirtymiä, väistöjä ja käännöksiä pitääkseni hevosen lyhyen pinnan yhdessä osassa. Agi polki huolellisesti alleen ja korskahteli tampatessaan alleen. Maneesissa se harvoin yritti pudottaa minut selästään, koska reagoitavaa oli huomattavasti vähemmän. Oli siinä omat huonotkin puolensa: kun Agi reagoi maneesissa, sillä ei ollut minkäänlaista skaalaa nollan ja tuhannen välillä.
"Ootko jo hypännyt paljon sillä?" Eveliina huuteli katsomosta, kun ravasimme pääty-ympyrällä.
Päästin jonkinasteisen mölähdyksen, jonka toivoin riittävän vastaukseksi. Olisin onnellinen, jos hyppäisin viiden vuoden kuluttua Agilla samalla tavalla kuin Bonniella saadessani sen.
Palattuani talliin, riisuttuani Agin ja jätettyäni sen syömään päiväheiniä lähdin hakemaan Bonnieta sisälle. Eveliina katosi yläkertaan huikaten jotakin eväistä. Ehdin saapastella tallin ovelle ja kaivaa kännykän taskustani, kun Robert pöllähti eteeni Aleksanteri vanavedessään.
"Moi! Missä te olette piileskelleet koko päivän?"
Aleksanteri mutisi jotakin, joka sai hänet kuulostamaan monta astetta syyllisemmältä kuin keveä kysymykseni oli tarkoittanut. Robert tuuppasi häntä olkaan.
"Ollaan lähdössä hakemaan Harrya sisälle."
"Kävelläänkö yhtä matkaa?" kysyin ilahtuneena.
Robert ja Aleksanteri kääntyivät kannoillaan ja marssimme pihalle kuin eriskummallinen sankarikolmikko. Puristin edelleen puhelinta kädessäni.
"Mitä sä tuolla teet?" Robert kysyi.
"Ai niin!" muistin. "Olin tarkastamassa yhtä asiaa."
Sormet löysivät oikeat kirjaimet helposti. Kylmässä ilmassa huurustuva lasinäyttö loisti aurinkoa vasten, kun näpyttelin sen hitaaksi käyvällä näytöllä tunnukseni ratsastuskilpailujen rankingsivustolle. Hetkeen en ollut uskoa mitä näin.
"Ne on tulleet!" henkäisin.
"Mitkä?" Robert ja Aleksanteri kysyivät kuin kaksi hyvin yhteenkoulutettua papukaijaa.
"Rankingpäivitykset."
Selasin innokkaasti sivua alaspäin etsien omaa nimeäni. Sydämeni oli alkanut hakata lujaa, enkä enää tuntenut kylmää tuulta joka vihmoi paljaita sormiani vasten. Olimme tulleet kolmansiksi, emme siis voineet olla ainakaan viimeisiä...
"Ei voi olla totta", henkäisin.
"Mitä?" tuplapapukaijani kysyivät taas.
Päästäen hämillisen naurahduksen ojensin puhelimeni heidän nähtäväkseen.
Storytellers cup - esteranking 8.1. (1. osakilpailujen jälkeen)
100 cm: johdossa #007 Salma Stjärndahl - Bonnie KN
"Hyvä!" Robertilta pääsi. Aleksanteri ojensi paljaan sormensa ja rullasi sivua alaspäin. Hän tutkaili sitä jonkin aikaa hiljaa ja nyökkäsi sitten lyhyesti.
"Jep. Hyvä."
Vedin puhelimen onnellisena takaisin.
"Sähän saatat voittaa", Aleksanteri sanoi.
"Niin, ainakin esteillä menee nyt hyvin. Siellä on myös koululuokkia", vastasin hengästyneenä.
"Niin mutta koko asian, tai siis..."
Aleksanteri kadotti sanansa ja nyökkäsi puhelintani kohti. Katsahdin sitä uudelleen.
Storytellers cup - kokonaisranking 8.1.
johdossa #007 Salma Stjärndahl - Bonnie KN
Olin suunnitellut sille päivälle koulutreenin, mutta tällä kertaa se jäi välistä. Liihottelin onnellisella maastossa Bonniellani niin kauan, että varpaani jäätyivät ja jouduin tallille palattuani sulattamaan niitä puoli tuntia vesihanan alla.
|
|
|
|
Post by Salma Stjärndahl on Feb 1, 2018 13:25:42 GMT 2
ZEN - 14.1.2018 - helppo A 5/6
VAIN KEVÄSESONGISSA! NÄMÄ EIVÄT PURESKELE HEINÄÄ IHAN JOKA TALLISSA!
Virtaviivaiset, huippuunsa asti trimmatut Bonniet hyvinvarusteilluista liikkeistä kautta maan!
Vuosien tutkimustyö sekä Euroopan huippuyliopistoissa että kenttätyönä jokakylän perustalleilla ovat hioneet Bonnieiden käyttömahdollisuudet huippuunsa. Uusin malli hyppää pienien talojen yli kavioidensa nanoteknisellä jousituksella ja kumartaa, kun astut talliin. Ei hätää, vaikkei sinulla olisi varaa ostaa hienointa kauraa - se syö samoja porkkanoita kuin sinäkin!
Bonnieita voi seisottaa irtonaisena karsinassa, eivätkä ne pistä pahakseen harjan letitystä tai hyönteismyrkyn suihkuttelua. Jouhet on rakennettu yksittäin käyttäen ametistikaivoksista löytyneitä sisäisesti hohtavia pienhiukkasia. Voit tuoda Bonniesi jopa kotiisi - se ei sottaa tai pureskele pöytäliinaa!
Sesonkiväreinä hopeanhohtoinen kimo, swarovskinvalkoinen sekä kiiltävä helmi.
|
|
|
|
Post by Salma Stjärndahl on Feb 1, 2018 13:56:31 GMT 2
Mitään ihan tällaista emme olleet ikinä ennen nähneet.
Olin käynyt Bonnien kanssa Saksassa - ponin kasvattajan luona kauniit, kiiltäväkarvaiset sirosääret olivat olleet kuin hevosmaailman karamelleja -; Skotlannissa, missä Bonnie astutettiin ja kamerani rulla täyttyi vihreillä nummilla laiduntavista satuhevosista; Richmondissa vehmaiden jalopuiden siimeksessä hyppäämässä mielikuvituksellisimpia esteitä, joita saatoin kuvitella; ja vielä uudemman kerran Saksassa, kun kisasimme vuoden 2016 Power Jumpissa. Latvia oli, no, jotakin aivan uutta.
Matka oli mennyt hyvin. Bonnie oli lastattu Seppeleessä traileriin, kellutettu lautalla Viroon ja ajettu Baltian poikki kisapaikalle. En ollut edelleenkään ajanut ajokorttia, vaan palkkasin kuskikseni hassun virolaisen ukon. En saanut puoltakaan selvää hänen suomen-, viron ja englanninsekaisista mutinoistaan, mutta jäin siihen uskoon, että hän kuljetti heinää ja sadetakkeja Virosta Valkovenäjälle. Hän oli niitä hellyyttäviä ukkoja, jotka istuivat kyyryssä pienen ratin takana ja tyrkkivät aina silloin tällöin tahmaista toffeepussin suuta minua kohti. Kai hän oletti, ettei minulla ollut varaa syödä. Autoa hän ajoi, kuin Bonnien sijaan kyydissä olisi ollut mitä arvokkaimpia lasiesineitä.
Tallia olisi voinut sanoa ennemmin linnaksi. Joka puolella oli valtavasti ihmisiä, enkä koko kisareissun aikana päässyt selvyyteen siitä, olivatko he satunnaisia kisahoitajia vai tallityöntekijöitä. He nyökkäilivät ja hymyilivät minulle, tarjoutuivat monta kertaa näyttämään Bonnien karsinan paikan ja kantamaan sen satulan, jos olisin mahdollisesti väsynyt. Iivari, joka kisasi myös Storytellers Cupissa (ja käsittääkseni omisti tallin), kuljeskeli äänettömästi ympäri tiluksia tyytyväinen kaiku askelluksessaan.
Iltana ennen kisoja loimitin Bonnien ja jätin sen viettämään yötä hulppean heinäannoksen kanssa.
Pääsin tutustumaan varsinaiseen maneesiin vasta kisapäivänä. Olin käynyt saapumisiltanamme taluttelemassa Bonnieta maastossa ennen jännityneitä yöunia linnarakennuksen vierashuoneessa. Hyvä että olin uskaltanut päästää Bonnien rautakavioineen tallipihan siistiksi lakaistun pihan ulkopuolelle: kaikkialla oli patsaita, leikattuja pensaita, vuodenajasta huolimatta hyvinvoivia talvivihantia kasveja ja suoraa valkoista lankkuaitaa. Bonnie pelkäsi kuollakseen muutamaakin patsasta. Linnan vierashuoneessa öisen viileää sisäilmaa hengitellessäni mietin, tottuisinko puitteisiin koskaan, jos asuisin tällaisessa paikassa.
Maneesi oli kuitenkin kaiken huippu. Se oli täydellinen. Katsomo oli kuin oopperaparvi, eikä valo tuntunut hohtavan kaartuvasta katosta, vaan jostain ylimaallisesta lähteestä sen yläpuolella. Kokopitkä koulurata upposi kevyesti maneesin avaruuteen.
Varsinainen ohjelma meni melko huonosti. Bonnie keskittyi vielä vähemmän kuin minä - ratsastaessani sisään leveistä puisista pariovista se sattui huomaamaan epäilyttävään tummaan turkkiin pukeutuneen henkilön, joka juuri istuutui paikoilleen. Koko ohjelman poni kuikuili hänen suuntaansa nähdäkseen, levittäisikö matami kohta turkin ja liitäisi sen kimppuun. Lisäyksen jäivät vähän valjuiksi, kun näin itseni kaiken aikaa osana jonkinlaista muutaman vuosisadan takaista kuningamenoa.
Tulimme viidensiksi. Tulosten tultua taputin ponin kiiltäväksi hangattua valkoista kaulaa ja löysäsin reippaasti satulavyötä.
Ehkä kymmenen vuotta totuttelua - sen jälkeen voisimme kisata tällaisessa paikassa kuin se olisi mikä tahansa peräkylän pimeä koppi.
|
|
|
|
Post by Salma Stjärndahl on Feb 25, 2018 12:23:30 GMT 2
Kisoista harvoin selviää täysin ehjin nahoin. Tällaisia selkkauksia meidän joulukuussa tarkastetun kisamatka-arkun sisällölle on ehtinyt sattua: - Päätin ratsastaa erään kotivalmennuksen estesatulalla, sillä joku tallitytöistä oli ystävällisyyttään rasvannut omansa lisäksi myös Bonnien treenisatulan. Huono idea. Uskalsin tuskin liikkua kalliissa penkissäni kuvitellessani miljoonia skenaarioita, joilla saisin ryskättyä sen hajalle. Ratsastimme matalaa jumppasarjaa ja minä kykin selässä kuin muniva kana. Tietysti tipuin. Ehdin jo nähdä silmieni edessä tuhannet vihreänkiiltävät setelit, jotka katosivat tuhkana maneesin kattoon. Satula selvisi ehjänä humpsahduksestani. Jalkani sen sijaan ei. Putoamiseni pysähtyi puolimatkaan: nilkka jäi jalustimeen, minä roikuin Bonnien kyljellä yhden kauhistuttavan hetken tuijotellen silmieni alla vilisevää hiekkaa. Sain nitkuteltua hätäisellä nykäisyllä jalkani irti, maahan päädyin tyylirikkoisella kuperkeikalla. Kauniit, kullankimaltavat jalustimet päätyivät seinälleni koristeeksi. Marssin seuraavana päivänä hankkimaan uudet turvajalustimet. - Viimeisimmät kouluratsastuksen osakilpailut Bonnie lämmitteli herttaisen vaaleanpunaisissa pinteleissä. Pintelit olivat sotkeutuneet jossain vaiheessa aiempaa kisamatkaa, kuten kaikille pinteleille luontaisesti on tapana käydä. Olin heittänyt ne ajatuksissani kassini pohjalle kotiin palattuamme. Ennen seuraaviin osakilpailuihin lähtöä tajusin, että kuljetusloimi oli pesemättä. Ollessamme Zenissä oli Bonnie hikoillut laivamatkan aikana loimen sisäpinnan nahkean tuntuiseksi. Pesuun siis! Nakkasin loimen tallikassiini, pyöräilin kotiin ja tyhjensin iloisesti koko kassin sisällön pesukoneeseen. Loimi oli viininpunainen. Pintelit, no, ennen pesukierrosta ne olivat vitivalkoiset. Uusi vaaleanpunaisen sävy oli niin herttainen, että meinasin paniikkiratkaisuna pestä koko kisa-asun korvahupusta aluspaitaani samassa kylvyssä. No, ei sentään. Pintelit menivät lämmittelyssä. Kouluradan ajaksi käärin ne visusti piiloon. Prinsessaponi oli prinsessaponi vain kotioloissa. *** Loppukisojen ajan luultavasti lukitsen kisa-arkkuni, kiedon sen kuplamuoviin ja piilotan tallin pölyisimpään nurkkaan. |
|
|
|
Post by Salma Stjärndahl on Mar 1, 2018 15:58:53 GMT 2
Yhteistarina Auburnin osiksista - Salma ja Neri
SALMA
Poikaystäväni Jesse oli naljaillut minulle halipassista siitä sekunnista alkaen, kun olin jakanut kuvan siitä Instagramiin. Kuinka monta hevosta olet halannut? Saiko Bonnie oman? Kirjoittelevatko kilpailijat pieniä suloisia viestejä toisilleen? Viestejä pulppuili kuin pienestä ilkikurisesta suihkulähteestä.
Hän katsoi maailmaa huippuluokan kilparatsastajan silmin. Hänellä oli isot, kiiltävät hevoset, hohtavat jalustimet, narisemattomat satulat, koko helahoito. Jos kilpailijat hänen maailmassaan halasivat toisiaan, oli heillä kämmenselkään piilotettuna pieni tikku, jolla tökkiä vastustajaa. Siihen se oikeastaan kiteytyikin. Jesselle toinen kilpailija oli vastustaja.
Olin jättänyt passin roikkumaan Bonnien vieraskarsinan oveen. Poni mupelsi sitä selkeästi osaamatta päättää, tyydyttikö paperinen maku sen heinää kaipaavaa vatsalaukkua. Se näytti hirvittävän kauniilta Auburnin hyvinhuolletun karsinan raamit ympärillään. Mietin huvittuneena, suostuisiko se enää palaamaan ratsastuskoulumiljööseen, kun sen herkkä poninsilmä tottuisi puutarhoihin, ainavihantiin istutuksiin ja derbyratoihin.
Ovi kävi ja tallin päätyyn ilmestyi tutuksi tullut parivaljakko: kuljetusloimeen puettu, jalkojaan huolellisesti nosteleva hevonen ja Neela. Vilkaisin viereisen karsinan ovea, jossa olevaan väliaikaistauluun oli kirjoitettu Susikallion Desiré. Hymy karkasi huulilleni.
"Viimeinkin me ollaan vierekkäisissä karsinoissa!"
NERI
Me oltiin taas kisamatkalla, tällä kertaa paikka oli edes toiselle tuttu. Mä olin käynyt Auburnissa joulukuussa Birkin kanssa nuorten klinikassa. Nyt matkassa oli eri poni ja matkalla vähän eri tarkoitus. Me oltiin aloitettu Storytellers cup aika menestyksekkäästi, joten tälle kisapäivälle oli kovat odotukset. Toivottavasti se ei kostautuisi, sillä silloin me tiputtaisiin heti luokkien häntäpäähän. Me kyllä oltiin löydetty ponitamman kanssa melko hyvä yhteinen sävel, mutta koska kyseessä oli nimenomaan ponitamma, se yhteinen sävel voisi kadota kuin pieru saharaan.
Turkooseihin varusteisiin puettu Reetta asteli nätisti ramppia alas. Punertavat korvat heiluivat omaan tahtiin, kun pää pyöriskeli ympärilleen vilkuillen.
"Sä purat varmaan meidän varusteet?" hymyilin valloittavasti meidän kisahoitajaksi taas lähteneelle Väinölle. Mulla oli kyllä varmasti paras kisahoitaja, poikaystävä, joka oli kyllä hevosihmisiä. Muuten toisessa ei ollut mitään vikaa, mutta niin kauan kun ei ollut pakko, Väinö ei koskenut poneihin. Ikuisen poniratsastajan kanssa se oli erittäin kätevää, kun kisakaverit olivat pääasiassa poneja.
Me asteltiin talliin Reetan kanssa ja mä hätkähdin pienesti kuullessani huudahduksen, tamma vain lähinnä pyöritteli korviaan meluun tottuneena.
"Oho, niin ilmeisesti ollaan", naurahdin vastaukseksi Salmalle. Musta oli jotenkin hauskaa, kun mä kisasin samoissa luokissa kuin Birkin kasvattaja, joka puolestaan kisasi Birkin emällä. Mä talutin Reetan karsinan ja rupesin purkamaan siltä kuljetusvarusteita pois.
"Miten sulla menee? Ei olla keretty oikeen jutella mitään aikasemmissa osiksissa", kyselin naiselta samalla kun otin kuljetussuojia pois ponilta, joka melkein jo alkoi protestoimaan joutuessaan seisomaan suojien kanssa niin pitkään.
SALMA
"Mä en voi käsittää, miten kisapäivät on aina menneet niin nopeasti", irvistin muka kauhuissani Nerille. "Mä näen sut aina vilaukselta jossain, mut sitten olen jo ratsastamassa radalle tai laskeutumassa lämmittelyesteeltä, tai parhaimmassa tapauksessa poni muuten vain vetää mut pöpelikköön juuri kun olen avaamassa suuta."
Neri naurahti poninsa karsinasta. Olin - tietty - ehtinyt tarkastella aiemmissa osakilpailuissa hänen punertavaa ratsuaan. Se oli kirkassilmäinen, pieni mutta hyvin hyppäävä poni, jonka täysiveriset sukujuuret loimottivat metrien päähän.
"Me ollaan palaamassa kisatauolta", heitin Nerille karsinan seinän ylitse. "Ajattelin, että cup sopii siihen hyvin, kun kokemusta tulee samalla niin monista osakilpailuista." Pidin pienen tauon rapsuttaessani Bonnien otsan pyörrettä, josta valkoinen irtokarva leijaili unenkeveänä siistille lattialle. "Mä olen myös hankkinut ison hevosen. Bonnien lisäksi. Se on aivan raakile tosin, en mä edes kisaa sillä vielä."
Mieleeni välähti kuva toisesta hevosestani, kimosta Agista, ja siitä pitkästä rivistä likaisia varusteita, jonka ainainen satulasta tippuminen oli aiheuttanut.
"Miten Birkillä menee?"
NERI
Multa pääsi joku hymähdyksen ja älähdyksen sekainen äännähdys, kun Reetta polkaisi jalkaansa kärsimättömänä ja meinasi ruveta pyörimään. Nyökyttelin Salman jutuille ja onnittelin tätä uudesta hevosestaan.
"Birkillä menee hyvin. Välillä se osaa olla yks puupää, mutta kyl se ihan kiltistikin osaa olla. Ollaan nyt käyty kouluvalkoissa ja esteitä treenattu itsenäisesti. Ens viikolla olis luvassa näyttelyt ja estekisat kotona. Oon kerenny sen kanssa touhuumaan nyt entistä enemmän, kun toi mun toinen hevonen on mammalomaillu", selitin innoissani. Meillä oli oikeasti hyvä kausi menossa Birkin kanssa, me oikeasti treenattiin ja me oltiin kehitytty jo pienessä ajassa.
Totesin Reetan olevan siltä erää valmis, joten jätin sen tutustumaan karsinaansa. Mä kerkesin juuri miettiä mihin Väinö oli jäänyt, kun tallin ovesta ilmestyikin liikkuva tavarakasa.
"Oota ihan hetki, mun ihana kisahoitajani tarvii ilmeisesti apua", virnistin Salmalle ja singahdin auttamaan miestä, ennen kuin jotain tippuisi. Nappasin estesatulan tältä ja lähdin johdattamaan karsinalle.
"Salma, tässä on mun orjani ja poikaystäväni Väinö. Väinö, tässä on Birkin kasvattaja Salma", esittelin kaksikon toisilleen, kun Väinö oli saanut tavaroita pois sylistään. Värähdin vilkaistessani kelloa.
"Hui kun se on jo paljon. Pitää varmaan pistää toimien. Ootko sä käyny jo ilmoittautumassa?" kysyin Salmalta. Vilkaisin karsinasta kurkistelevaa kimoa Bonnieta ja mun ei auttanut kuin todeta, että kyllä siinä oli samaa näköä kuin Birkissä. Toivottavasti mekin joskus päästäisiin kisaamaan näissä luokissa oman kimoni kanssa, nyt kun oltiin lainaratsujen varassa, jos tahtoi omalla tasollaan kilpailla.
SALMA
"Oon just menossa", hymähdin. Väinö, Reeta ja Neri olivat hauskannäköinen kolmikko. Mielessäni välähti nopeasti haave siitä, että Jesse olisi joskus tullut kisahoitajakseni. En suoraan sanottuna ollut koskaan harkinnutkaan sellaisen pyytämistä. Hänellä oli isot kisat ja isot hevoset - ja vaikka hän kai omalla tavallaan arvosti minun ja Bonnien kisauraa, en voinut olla aistimatta, että hän piti meitä ponikisaajina. Sanassa oli kaiku, josta en pitänyt, ja jota en tiedostanut kuuluvaksi minun ja Bonnien koviin treeneihin tai pitkiin kisamatkoihin.
Bonnie höristeli korviaan karsinassa. Unohduin hetkeksi katselemaan sitä. Oli ikää miten paljon tahansa, olin aikuinen tai ei - poniratsastaja minusta tuskin katoaisi.
Kuulin Väinön ja Nerin katoavan pitkän tallikäytävän päähän.
"Hei, odottakaa!" Huikkasin. "Mä tulen teidän kanssa samaa matkaa!"
Ehkä saisin heistä seuraa nopealle heinäpaalin päällä syödylle kisalounaalle.
|
|
|
|
Post by Salma Stjärndahl on Mar 1, 2018 21:23:44 GMT 2
Onnetar-tuotos Auburnin osakilpailuista
"Suojat koulustartissa. Miten noloa...! Onneksi selviät tuomarin kettuilulla. Vai selviätkö...? Nyt se taisi ottaa sinut silmätikuksi.
"
Tajusin sen liian myöhään.
Jos olisin vilkaissut alaspäin kolmea sekuntia aiemmin, olisin ehtinyt vielä perääntyä. Mutta ei: liu'utin katseeni iloisen näköisen yleisömeren ylitse (joku söi hattaraa, toinen vegehodaria), kertasin rataa mielessäni, tein kaikkea muuta kuin asetin itseni esteratsastajasta kouluratsastajan hillitymään rooliin.
Mutta sillä hetkellä, kun Bonnien suorat sääret astuivat aitojen sisäpuolelle, satuin luomaan silmäni alas. Lampaankarvareunuksinen hivutussuoja. Se oli edelleen ponin jalassa.
Ei ollut toivoakaan siitä, että tuomari ei olisi huomannut sitä. Ei minkäänlaista toivoa. Ei ollut toivoa, että olisin voinut kääntyä ja ratsastaa takaisin: sellaista ei tehty kouluratsastuksessa, ei tässä vaiheessa kilpailuja. Saatoin vain purra hampaat yhteen ja toivoa, että päätuomari olisi erityisen likinäköinen. Siinä tapauksessa hän tuskin olisi päätynyt sille arvokkuuttaan kuumottavalle penkille, jolla hän nyt istui. Pysäytin Bonnien siististi keskihalkaisijalle ja painoin pääni kumarrukseen.
"Piilotteletko ponin kampurajalkoja noilla suojilla?"
Niskaani alkoi kuumottaa niin, että hyvä, kun kypärä ei lennähtänyt paineesta pois päästäni. Parin hätäisen hengähdyksen aikana koko kisa-alue tuntui hiljentyneen. Katse Bonnien valkeassa niskassa ja siistiksi haravoidussa kouluradan hiekassa harhaillen odotin, että jotakin tapahtuisi. Kuka tulisi auttamaan meitä?
"No?"
Hitto. Hän todella odotti minulta vastausta. Kohotin katseeni päätuomarin ilmeettömiin silmiin, vaikka se tuntui samalta kuin jos olisin pistänyt kieleni juuri hankittuun sähköpaimeneen.
"En piilottele."
Päätuomarin huulille nousi etuoikeutetun ihmisen julkea hymy. Tuijotimme toisiamme. Saatoin melkein nähdä ratapisteet, jotka ropisivat tililtäni kymmenkertaisina jokaista tuijotettua sekuntia kohti. Aika venyi ja narisi.
"Nii-in." Päätuomari laski kätensä papereilleen. Olin varma, että koko yleisö oli pidättänyt hengitystään koko kouluradalla käyttämäni vuosimiljoonan ajan. "Aiotkohan sinä ratsastaa?"
Olin jo painamassa pohkeitani Bonnien kylkiin (poni oli seisonut epänormaalin rauhallisena paikoillaan korviaan käännellen), kun päätuomari kohotti kättään. Ele oli raivostuttava, pieni hallitseva näpäytys.
"Tarkastapa kouluratsastuksen säännöt. Ja teidän asusteenne." Hän piti nautiskelevan tauon. "Sopivatko ne yhteen?"
Olin varma, että halkeaisin häpeästä tuijottaessani päätuomaria. Hän ei kääntänyt katsettaan pois. Lopulta, kuin odottaen että päätuomari vielä kerran päättäisi nöyryyttää minua, tiputin jalustimet jaloistani ja laskeuduin Bonnien selästä. En olisi luultavasti tuntenut itseäni häväistymmäksi, vaikka päätuomari olisi vielä näpäyttänyt auktoriteettirikkaita sormiaan ja yleisö alkanut heitellä minua erinäisillä epämiellyttävillä esineillä. Suojien tarrat tarttuivat siisteihin kouluhanskoihini ja jouduin tempomaan niitä riipivän pitkään, ennen kuin Bonnien sääret olivat ylvään paljaat.
Joku hyväsieluinen kisaaja oli onneksi livistänyt radalle ja tuli ottamaan suojat minulta. Rippeiksi hangattua sisuani nieleskellen nousin takaisin satulaan.
Rata meni oikein hyvin, jos ei ottanut huomioon sitä outoa tunnetta, etten tiennyt oliko kaikki mennyt kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Bonnie, joka oli kai ehtinyt totuttautua rataan odotellessaan, liikkui sievästi kuin pieni karuselliponi. Se myötäsi niskastaan ja oikein pörhistyi, kun liitelimme keskihalkaisijan ylitse.
Lopputulokseen se ei kuitenkaan erityisemmin vaikuttanut. Pisteet olivat keljut, juuri sillä tavalla mitäänsanomattoman nahkeat, ettei niistä saanut oikein mitään irti.
Kaiken huippu oli päätuomarin hurskasteleva kommentti: Soma pieni hevonen, jolla esteponin suppeahkot liikkeet. Ponimaisen yritteliäs. Ratsastaja voisi tehdä tarkkuusharjoituksia.
Viimeinen sija. Ystävänpäivähengen nostattamiseksi linnoittautuisin vetoauton pelkääjän paikalle ja söisin lohdutuksekseni peltipurkista vaaleanpunakuorrutteisia keksejä, kunnes kotitallin valot pilkottaisivat puitten takaa.
|
|
