YT: Karsinanaapureita ja kilpasiskoja

[Lotta Alavuo]

6.2.2018 - Karsinanaapureita ja kilpasiskoja 

Lotta: 

Tämä vuosi ei ollut alkanut lainkaan niin kuin piti; ensisiksi eläinlääkäri oli raspauksen ja perustarkastuksen jälkeen suositellut klinikalla kuvauksissa käyntiä. Seuraavaksi sain huomata, että Mustiksen karsinanaapuriksi oli muuttanut kirjava puoliveriori. Orissa ei ollut oikeastaan mitään vikaa, mutta ylläpitäjä, jonka nimeä en edes tiennyt, omisti resting bitch facen ja minua ei suorastaan pätkääkään kiinnostanut tutustua tuohon henkilöön tarkemmin. Sitä paitsi, minua ärsytti vielä enemmän se, että nyt tallille oli taas saapunut henkilö, jolla kilpailuvietti oli verissä ja vahvana. Ja vielä enemmän minua ärsytti se, että nainen kykeni ratsunsa kanssa todellakin etenemään ja tekemään töitä. Klinikalla olimme saaneet käytännössä katsoen Mustiksen kilpailu-uran lopettavan tuomion. Ori saisi kyllä toimia kisaratsunani Storytellers Cupin loppuun saakka, mutta sitten tulisi myynnin aika. 

Niimpä saavuin tallille tänäänkin apeissa tunnelmissa. Ennen talli oli tuntunut vapauttavalta paikalta, nyt se vaikutti lähinnä maailmani murheiden keskittymältä tai vankilalta. Talliin sisälle päästyäni bongasin lähes välittömästä violetin kiharapilven ilmoitustaululta. Enkä minä nyt voisi enää kääntyä takaisin ja poistua. Annakaan ei enää asunut kartanossa, joten en voinut paeta sinnekään. Mustiskin tarvitsisi liikuntaa. 

Matilda: 

Haukka oli kotiutunut hyvin. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, koska jos mä jotain siitä hevosesta tiesin, niin sen, ettei sitä hätkäyttänyt mikään. Ei muutto, ei metsätiellä turvan edestä tien yli pinkova rusakko tai maneesin katolta putoava lumi. Haukkaa ei yksinkertaisesti kiinnostanut, ori käytti senkin ajan hyödyksi tuijottamalla tyhjyyteen kylmänsinisillä silmillään, sulkien ympäriltään kaiken ja kaikki. 

Mua tosin turhautti hieman. Olin ratsastanut pääosin itsekseni, koska valmennuksista ei juuri oltu ilmoiteltu. Niinpä mä olin lähinnä humputellut menemään ja seuraavat Cupin osakilpailut tuntuivat kaukaiselta ajatukselta. 

Mutta mäkin olin käyttänyt aikani hyödyksi. Mä olin taas back in the bisness, miesrintamalla siis. 

Jos olisin tohtinut, olisin saattanut huomauttaa asiasta sille kaakaonjuojalle - että minulla, Matilda Sofia Tammilehdolla, oli tuloksia kiitos Tinderin. Se tulos oli viihtynyt mun asunnollani perjantai-lauantai -akselilla kokonaiset yksitoista tuntia.  

Ja koska se ei ollut Kallasta, mun ei tarvitsisi todennäköisesti nähdä sitä enää koskaan. Kaikki voittivat. 

Kuulin askeleet, jotka pysähtyivät taakseni. Vilkaisin olkani yli bongaten punaiset hiukset, jotka mä näin pakostikin miltei joka kerta tallilla käydessäni. Haukkaa suoranaisesti vitutti sellainen musta macho naapurikarsinassa, joten mun ei ollut tarvinnut tehdä sen suurempaa tuttavuutta friisiläisen omistajan kanssa: Haukka oli kyllä hoitanut sosiaalisen puolen hampaitaan vilauttelemalla. 

“Terve”, mutisin kääntäen katseeni kyllästyneenä pois ilmoitustaululta.  

Lotta: 

Kuulin hiljaisen tervehdyksen liilatukalta ja kiristelin hampaitani. Jouduin kuitenkin etsimään kasvoilleni parhaan aspahymyni, vaikka tänään en ollut edes tallivuorossa.  

“Hei. Miten menee?” Rupattelutuokio liilapään kanssa ei houkuttanut minua yhtään, mutta pakko kai se olisi joskus tutustua uusiin ihmisiin. 

Vastaukseksi sain yksinkertaisen “Ihan jees”. Naista selkeästi ei paljoa kiinnostanut jutustelu. 

“Onko mitään uutta?” Kysyin viitaten ilmoitustauluun. 

“Kisakutsu” nainen kuulosti siltä, ettei häntä voinut asia vähempää kiinnostaa. 

Nainen kääntyi ja käveli poispäin, kun itse kiirehdin lukemaan kisakutsua. Storytellers Cupin seuraava osakilpailu oli julkaistu ja se järjestettäisiin Auburnissa. Alla olevaan listaan Matilda oli jo ehtinyt ilmoittaa itsensä molempiin lajeihin. Esteratsastuksesta hänenä en huolestuisi, mutta Amanda koulutuomarina oli tiukkaakin tiukempi. 

“Kannattaa alkaa treenaamaan, mikäli meinaat saada hyvän radan.” Huikkasin satulahuoneen ovea avaavalle Matildalle. 

“Hyvän radan? Mitä sä tiedät muka mun esteratsastustaidoista?” Matilda kuulosti lähinnä syyttävältä. 

“En mä sillä, mutta kouluradalla musta ainakin on ihan kiva saada hyväksytty suoritus ja luulen, että Amandaa tiukempaa tuomaria ei taida olla.” Kerroin ja rustasin oman nimeni Helppo A luokan osallistujiin. 

Matilda: 

Oli vähän outoa vääntää small talkia punapään kanssa: me nähtiin tallilla suunnilleen joka päivä, mutta se ei yleensä johtanut edes nopeaan tervehdykseen. 

“Ai. Joo”, mumahdin katse punapään sormissa, jotka puristivat mustekynää. Amandasta huokuva viileys - ellei jopa kylmyys - oli kyllä vakuuttanut mut, mutten ollut vielä ehtinyt ajatuksissani niin pitkälle, että olisin yhdistänyt naisen tuomaroivan toisen koulukoitoksemme Cupissa. 

Matkalla satulahuoneeseen mä tihrustin pakonomaisesti Haukan karsinanaapurin nimikylttiä. Lotta Alavuo? Mä en olisi todellakaan muistanut nimeä, jos sitä olisi multa kysytty. Friisiläisen tiesin oriksi, mutta siihen tietämykseni siitä parivaljakosta rajoittui. Siinä ei ollut mitään henkilökohtaista, koska niin asia oli suunnilleen jokaisen tallilaisen kohdalla - mä tiesin niiden nimet vain, jos ne olivat kertoneet ne mulle. 

Satulahuoneen ovi kävi uudestaan vain sekuntien päässä siitä hetkestä, kun se oli sulkeutunut perässäni. Punapää harppoi määrätietoisesti vastakkaiselle seinustalle ja mulle tuli hetkellisesti jopa vaivaantunut olo: olisiko mun pitänyt edes yrittää olla sosiaalinen kilpatoverilleni? Me ei sentään oltu kilpakumppaneita ja meillä oli edessä kotikisat. Kaikki voittivat tässä tilanteessa. 

“Onko se - ööm - ori ollut sulla kauankin?” kysyin kasatessani Haukan harjapakkia ja suitsia syliini. Lotta vilkaisi mua toinen kulma koholla ja mä vedin vaistomaisesti luonteenomaisen tylymuija-maskin takaisin kasvoilleni. 

“Mustis?” nainen hymähti ilmekään värähtämättä. Nyökkäsin katse Haukan satulassa, joka mun täytyisi muistaa puhdistaa ratsastuksen päätteeksi. 

Lotta: 

“Meillä taitaa nyt tulla kuusi vuotta täyteen” sanoin ja kasasin Mustiksen tavarat kasaan. Tunsin kyyneleen kirveltävän silmässäni ja kiireesti pyyhin sen pois, jottei liilatukka huomaisi. 

Naisen kylmä, kova ja etäinen katse hellitti hetkeksi. Siinä katseessa oli jotain samaa kuin Jonathanin seuratessa minun ja Mustiksen yhteistyötä. Kunnioitiko nainen minua? 

“Ja jos tarviit apua Haukan kanssa koulutreeneissä voin yrittää auttaa.” sanoin ja vilkaisin satulahuoneesta poistuessani hieman jopa hölmistyneen näköiseksi muuttunutta naista. 

Jätin tavarat Mustiksen karsinalle. Olin ehkä turhankin usein valloittanut hoitopaikan juuri niinä kertoina, kun olimme olleet samaan aikaan tallilla. Mustis kyllä pärjäisi karsinassa ihan hyvin ja olisihan orien välissä kuitenkin tukeva seinä, vaikkei aivan karsinan mittaista hajurakoa. 

Nappasin riimunnarun ja työnsin ulko-oven auki, kun kuulin satulahuoneen oven taas aukenevan. En jäänyt kuitenkaan ottamaan selvää siitä, missä liilatukka hoitaisi kirjavan orin, vaan suuntasin ulos hakemaan Mustista tarhasta. Musta ori esitteli itseään ja lennokasta ravia naapureille, kun kävelin tarhalle. Vihellyksellä sain kuitenkin sen, kuten muutaman muunkin, huomion itseeni. 

Portilla ori tervehti tutulla hörinällä. Kiinnitin ketjun Mustiksen leuan alitse ja jäin hetkeksi silittämään orin pörröistä karvapeitettä. Kuulin askeleet takaani ja pian huomasin Matildan kävelevän maneesin ja minun välistäni kohti viimeisiä tarhoja. 

“Hyvä poika. Kyllä me saadaan vielä yhteisiä kisahetkiä. Nytkin on kilpailut tulossa, mutta edetään sun tahtiin.” Selitin orille, mutten ollut varma, kuuliko liilapää sanani. 

Matilda: 

Kuusi vuotta. Mä mietin Lotan vastausta matkalla Haukan tarhalle, kuullen väkisinkin punapään hiljaisen mutinan hevoselleen. Siihen asti mä olin ollut kunnioituksesta hämmentynyt, mutta sen jälkeen lähinnä kiusaantunut. 

Mutta olihan kuusi vuotta yhden ja saman hevosen kanssa pitkä aika. Varsinkin mulle, joka oli vasta vajaa vuosi sitten tehnyt paluun hevosten pariin.  

Haukka tuijotti mua tarhan laidalta ja toisin kuin Mustis, lehmänkirjava ori ei ottanut askeltakaan mua kohti. Mä en edes viitsinyt viheltää, vaan lompsin lumisen tarhan poikki orin luo itsekseni tuhahdellen. Oli siinäkin hevonen. 

Mä olin kaavaillut tälle päivälle puomitreeniä, mutta Lotan tuomarikommentin myötä koulutreeni ei kuulostanut yhtään hullummalta. Googletin helpon B:n ohjelman sidottuani luimivan Haukan kiinni hoitopaikalle, joka oli kerrankin vapaana. 

Nyökkäsin ohi kävelevälle Jonathanille, jonka tervehtimisestä oli tullut tapa. Se ei tarkoittanut sitä, että mä olisin nostanut ärräpoikaa jalustalle muiden joukosta, vaan se oli vain iskostunut lihasmuistiin.  

Rasmusta mun sen sijaan oli pakko tervehtiä aina. Sen hyppääminen Haukalla oli sujunut viikonloppuna niin sujuvasti, että mun täytyi ylläpitää välejä nuorukaiseen.  

“Älä viiti”, ärähdin Haukalle, joka yritti näykätä toppatakkini hihaa kumartuessani harjapakille. Mulkaisin oria nostaessani satulahuovan luimivan mustankirjavan selkään aikeenani nopeuttaa varustussessiota niin, että pääsisin maneesiin ja erityisen tympääntyneellä tuulella olevan Haukan selkään mahdollisimman pian. 

Lotta: 

Liilatukan komentaessa Haukkaa minun ei ollut yhtään ikävä sitä mustaa oria, jonka ostin vuosia sitten. Mustin seisoi paikoillaan kuin tatti tätä nykyä ja korkeintaan vain tervehti muita hevosia ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Kaukana menneessä alkoi olla se hevonen, joka levottomana seilasi pitkin käytäviä ja kuljetti ihmisiä pitkin maita ja mantuja. Olin ylpeä hevosestani. 

Nopean harjauksen jälkeen satuloin Mustiksen tuttuun tapaani. 

“Joo, me treenataan tänään sitä sun takaosaa ja laitetaan jalat oikeesti töihin. Saadaan sulle voimat takas sinne takajalkaan ja lihaksisto takaisin tasapainoon. Hierojakin on tulossa ensiviikolla.” Höpisin Mustikselle, kun kiristin satulavyötä, enkä tohtinut välittää siitä, että liilatukka kuulisi. 

“Niin, eikä se maailma siihen lopu, vaikka sun jalkas ei enää kestä täyttä treeniä. Joo, mennään ihan sun tahtiis.” Jatkoin höpinöitäni, kun sujautin suitset puhisevan orin päähän. uusi kuolain oli tuonut etuosaan kaipaamaani tasaisuutta ja vakautta, vaikka takaosa nyt olikin edelleen ongelmallinen. 

Kiinnitin kypäräni ja lähdin taluttamaan oriani kohti maneesia. Liilatukka oli saanut Haukan satuloitua ja oli nyt suitsimassa oria, joka luimi ja yritti napata palan Mustiksen satulasta hampaillaan. Nainen mutisi todennäköisesti kirosanoja ja veti oria taaksepäin käsi nenäpiin päällä. 

Huokaisin saapuessani kerrankin tyhjään maneesiin. Talutin Mustiksen kaartoon ja nostin ohjat kaulalle. Kiristin satulavyön ja laskin jalustimet. Nostin jalkani jalustimeen ja yhdellä kevyellä liikkeellä ponnistin itseni orin selkään. Kuulin vihellyksen ovelta samalla, kun itse säädin istuntaani. Pian liilatukka ja kirjava ori saapuivat maneesiin. Huokaisin ja koetin rentoutua samalla, kun annoin Mustikselle luvan liikkua. 

Matilda: 

Olin harkinnut maneesiin menemistä kahdesti, mutta ulkona tuivertava tuuli houkutti vielä vähemmän. Haukka irvisteli Mustiksen suuntaan, vaikka friisiläinen käveli maneesin toisessa päädyssä lotkauttamatta korvaansakaan lajitoverinsa ilmestymiselle. 

Mä yritin pysyä poissa toisen ratsukon tieltä verrytellessäni Haukkaa. Maltoin työstää käyntiä hyvän tovin, vaatien orilta aktiivista käyntiä. Avotaivutuksilla Haukan etuosa alkoi pehmetä mukavasti, eikä ori enää nojannut kättä vasten. 

Jo ensimmäisestä raviaskeleesta alkaen mulla oli sellainen tunne, että Haukka suorastaan liiteli. Ori oli ollut niin huonolla tuulella, että olin automaattisesti olettanut sen peilautuvan ratsastukseen. Nyt mun allani kuitenkin ravasi yllättävän miellyttämisenhaluinen puoliverinen, jonka sain taipumaan hyvin kulmiin ja pidentämään askelta pitkillä sivuilla. 

Välikäyntien aikana jumiuduin seuraamaan Lotan ja Mustiksen työskentelyä. Ratsukko ravasi maneesin toisessa päädyssä molemmat niin keskittyneinä, ettei todennäköisesti ollut väliä, oltiinko me Haukan kanssa maneesissa vai ei.  

Kokosin ohjia takaisin käteen suunnitellen mielessäni seuraavaa tehtävää: laukkalävistäjä ja siirtyminen ravin kautta käyntiin mahdollisimman napakasti. Lävistäjillä Haukka valahti etenkin laukassa helposti pitkäksi ja siirtymisissä ori usein rojahti hitaampaan askellajiin niin, että siitä oli pehmeys kaukana. 

Lotta: 

Alkukäynneissä Mustis oli hieman tahmea, mutta sain sen kävelemään mukavan aktiivisesti ja tasaisesti käyttämään takaosaansa. Lähdin jo käynnissä hakemaan ympyröitä ja voltteja, jotta ori joutuisi käyttämään takajalkojaan. Siirryin raviin ja muutaman ravilisäyksen jälkeen jäin maneesin toiseen päätyyn ympyrälle ravaamaan. Tempon muutoksilla ja ympyrän koon vaihtelulla pyrin aktivoimaan sisätakajalkaa. Mustin tuntui tukeutuvan mukavasti kuolaimeen ja kykenin keskittymään lähinnä takaosan ratsastamiseen alle. 

Kun siirryin vihdoin käyntiin, oli liilatukka jo siirtynyt takaisin työskentelemään omien välikäyntiensä jälkeen. Ensimmäisellä laukkalävistäjällä Haukka oli suorastaan pitkä ja etupainoinen ja siirtymiset olivat liian teräviä, töksähtäviä, joissa ei ollut joustoa. 

“Koita ratsastaa sitä ylös ja odottamaan. Nyt se juoksee pitkänä kuin mäyräkoira ja muutoksiin se ei ole varautunut.” Yritin ystävällisesti ohjeistaa naista. Nainen tuhahti, mutta seuraava lävistäjä oli kuitenkin paljon parempi. Ilmeisesti liilatukka kuitenkin kuunteli, eikä antanut kaiken vaan valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kuten olin odottanut. 

“Se oli jo parempi, mutta muista aktivoida pohkeella laukkaa. Lennokkuus katos askeleesta täysin loppua kohden.” Kommentoin ja keräsin ohjat takaisin tuntumalle. Muutaman ravivoltin jälkeen lähdin hakemaan suoralta vuorotellen molempien laukkojen nostoja. Pelkkä laukkaaminen ei kuitenkaan lisäisi voimaa takaosaan, joten nostoista koin olevan suuremman hyödyn meidän tilanteeseemme. 

Matilda: 

Mä olin samaan aikaan kiitollinen ja turhautunut Lotan kommenteista: toisaalta niistä oli hyötyä, mutta toisaalta ne provosoivat. Tunneilla tai valmennuksissa käyminen ei koskaan ollut osoittautunut mulle ongelmaksi, koska silloin mä keskityin kuuntelemaan valmentajan neuvoja ja vinkkejä. Nyt mä kuitenkin kuuntelin niitä Haukan naapurikarsinan hevosen omistajalta, enkä tiennyt tarkalleen kuinka suhtautua. 

Haukka alkoi vähitellen nousta, kun dieselmoottori alkoi vihdoin lämmetä. Punapää oli todennäköisesti pitänyt mua amatöörinä ensimmäisten lävistäjien aikana, koska Haukan laukka vaati aikansa, etenkin sileällä. Mustankirjavan ratsastettavuus oli ilman esteitä mitä oli, mutta mä opin joka päivä jotain uutta ja tiedostin, kuinka Haukka vaati työstämistä tullakseen hyväksi. 

Muutaman lävistäjän jälkeen jäin laukkaamaan hetkeksi uralle. Haukka venytti askeltaan pitkillä sivuilla tullen kuitenkin yllättävän helposti takaisin kiinni päädyissä, joiden aikana yritin koota oria herätelläkseni sitä paremmin kuulolle.  

Haukka ei ollut todellakaan mikään kouluratsu, mutta vaihtaa se esteratsuna luonnollisesti osasi. Mä epäröin hetken kulmassa, mutta käänsin orin lävistäjälle ja tein pari valmistelevaa puolipidätettä. Haukan laukka pysyi koottuna, joten mä uskalsin tehdä ratkaisevan liikkeen ja vaihtaa laukan puolessa välin lävistäjää. 

“Hyyvä”, mumahdin hiljaa, kun mustankirjava vaihtoi kuin vaihtoikin laukan ilman suurempia protesteja. 

“Loppuravit maastossa?” ehdotin sen enempää miettimättä ohi ratsastavalle Lotalle. Nainen katsahti muhun kummastuneena, mutta mä kuvittelin sen nyökänneen tuskin huomattavasti. Koska me oltiin juuri vietetty arviolta puolitoistatuntinen lähietäisyydellä ilman suurempaa draamaa, ei loppuhöntsäily lumisessa metsässä voinut haitata. Kai. 

Lotta: 

Liilatukka oli aivan spontaanisti kysynyt, lähtisinkö loppuraveille maastoon. Olin häkellyksissäni sen enempää ajattelematta vain nyökäynnyt. Päätin olla kuitenkin kohtelias, joten lupauduin avamaan maneesin portin ja oven, jotta pääsisimme yhdessä turvallisesti ulos. 

Ponnistin katoksessa takaisin satulaan. Liilatukka sanoi jotain siihen suuntaan, ettei oikein tuntenut maastoja, joten tarjouduin näyttämään jonkun uuden lyhyen reitin. Mustis oli jo mukavassa hiessä, joten annoin sen ravata suhteellisen rentona, mutta takanani kirjavalla hevosella tuleva nainen joutui pitämään ratsuaan melko työllä hallinnassa. Haukka näytti juuri siltä, että olisi voinut purra Mustiksen rennosti heiluvan hännän poikki tai vaikka palan irti mustan orin takamuksesta. 

Maastolenkin jälkeen pidimme edelleenkin orit hyvän välimatkan päässä toisistaan. Mä ja Matilda saatettaisiin jopa kyetä joskus rentoon jutusteluun, mutta samaa ei oreilta voisi varmasti koskaan toivoa. Kai siellä jossain liilatukan kovan kuoren alla ihan ihminen asui. 


Kirjoitettu yhdessä Matilda Tammilehdon kanssa.